Opiskeluista potkua uralle?

Vuosia olin pätkätöiden ja työttömyyskausien vaihtelevassa kierteessä. Tuntui siltä, että en osannut mitään, mitä työnantajat olisivat arvostaneet. Minulla ei ollut taitoja, jotka olisivat tuottaneet arvoa yrityksille. Siksipä yritykset eivät pahemmin olleet kiinnostuneita palkkaamaan minua.

Tai ehkä en vain ollut hyvä tyyppi. Hyväksi tyypiksi tuskin muutun koskaan, mutta yritänpähän sentään kouluttautua uudelleen. Nyt olen jättänyt humanistien hörhöilyt ja opiskelen kaupallista alaa. Kohta ymmärrän jotain jopa kirjanpidosta, joka on ollut tähän asti täysin vastenmielistä alaa.

Ammatinvalintaohjeita netissä

Tutkailin tässä, mitä apuja netistä löytyisi urasuunnitteluun. Tuli mieleen, että tuo urasuunnitteluhan on jo täysin vanhanaikaista. Nykyäänhän ei ihmisillä kuulemma enää ole mitään ammatillista uraa, vaan yksilöllisiä ja vaihtelevia polkuja.

Minun polkuni on aika mutkainen.

Tässä kuitenkin löytöjä.

A-URA on aikuisten urasuunnittelusivu. Nuorille taas on suunnattu ammatinvalintaohjelma AVO. Urapolku on vielä yksi sivu aihepiiristä.

Älkää eksykö polkujenne varsilla.

Nälkäisiä myynnin ammattilaisia

Monet työpaikkailmoitukset ovat mielestäni aika huvittavia. Niissä käytetään aivan omaa kieltään ja ilmaisuja, jotka herättävät vähintään erikoisia mielleyhtymiä.

Yksi näistä on joidenkin yritysten tapa kertoa, että heillä työskentelee vaikkapa nälkäisiä myynnin ammattilaisia tulospalkalla.

Minä en ainakaan menisi töihin yritykseen, joka maksaa niin huonoa palkkaa, että pitää olla nälissään.

Kuinka sinulla on tapana rentoutua?

Itse olen pari kertaa törmännyt työpaikkahaastatteluissa myös kysymykseen:

- Kuinka sinulla on tapana rentoutua?

Minulla meni jonkun aikaa, ennenkuin ymmärsin, mitä tällä kysymyksellä ilmeisesti haetaan. Väärä vastaus kaikesta päätellen olisi:

- Käyn poikien kanssa töiden jälkeen kaljalla.

Eli jos kaljanjuonti on se pääasiallinen rentoutumistapa, kannattaa työpaikan hakijan keksiä joku parempi rentoutumistapa viimeistään työpaikkahaastatteluun kävellessään.  Erilaiset liikuntaharrastukset ovat varmaan turvallinen valinta; ne antavat kuvan aktiivisesta ja itsestään huolehtivasta työnhakijasta.

Miksi hait juuri tätä työpaikkaa?

Joka ikisessä työpaikkahaastattelussa on tullut se yksi tosi paha paikka. Minulle on esitetty kysymys:

- Miksi hait juuri tätä työpaikkaa?

Luulen, että ei kannata vastata esimerkiksi:

- Hain minä viittäkymmentä muutakin työpaikkaa.
- Kun tämä sattui olemaan auki.
- Oli pakko hakea, että voin sanoa työvoimatoimistolle hakeneeni töitä.

Olen kovasti ihmetellyt, mitä tuohon kysymykseen pitäisi vastata. Kun on ilmeistä ollut, että kyseessä ei ole mikään unelmapaikkani tai työpaikka, joka olisi erityisen luonteva jatko aikaisemmille työpaikoilleni. Kysymys on tuntunut erityisen hölmöltä silloin, kun olen itse ollut työttömänä. Totta helvetissä mä haen jokaista vähänkin mahdollista työpaikkaa!

Olen yrittänyt tuohon pahaan kysymykseen valmistautua etukäteenkin. Mutta ilmeisesti se ei ole riittänyt, sillä työpaikkahaastattelut eivät ole tuoneet työpaikkaa. Joka kerta työhön on lopulta paikattu joku entuudestaan tuttu, yleensä talon sisältä.

Ovatko avoimet työpaikat oikeasti avoimia?

Usein työpaikkaa hakiessani olen pohtinut, onko ilmoitettu avoin työpaikka aidosti avoin. Epäilykselle on ollut monia syitä, varsinkin julkisen sektorin työpaikkoja hakiessa.

Joskus työpaikka on määritelty mollin verkkosivuilla niin tarkoin, ettei siihen voi olla kovin montaa soveliasta työhakijaa. Kerran näin tarjolla työpaikan, johon haluttiin henkilöä, jolla on kokemusta arkistoaineistojen digitoinnista, työskentelystä vammaisten kanssa ja Euroopan sosiaalirahaston rahoittamista hankkeista. Jotenkin tuli mieleen, että sopiva työntekijä oli jo olemassa, mutta pykälien takia piti paikka pistää julkiseen hakuun.

Toiset julkisen sektorin työpaikat ovat sellaisia, että ne kierrättävät tehtävissä samoja tyyppejä osastolta toiselle pätkätyöstä toiseen. Ulkopuolisten on mahdotonta päästä tähän väliin. Omien havaintojeni mukaan varsinkin yliopistot harrastavat hallintopuolen työsuhteissa tällaista.

Valitettavasti hakupapereita täyttäessä on melko mahdotonta tietää, onko virka oikeasti avoin vai ei. Jos käytössä on jotain suhteita kyseiseen työpaikkaan, voi näitä käyttää hyväksi. Itse en ainakaan enää viitsisi hakea työpaikkaa, josta huhut tietävät jo jonkun olevan käytännössä tehtävään valittu.

Työnhakua verkkolomakkeilla - lottoamista?

Täyttelin aikani myös eri yritysten rekrytointisivuilta löytyviä kaavakkeita, joiden luvattiin olevan muutamasta kuukaudesta vuoteen voimassa. Luulenpa vaan, että minunkaltaiseni humanistin on niitä turha täyttää.

Nuo lomakkeet on selvästi suunniteltu siten, että niiden avulla voidaan tietokantoihin saada täsmätietoa potentiaalisista työntekijöistä. Näin löydetään tarvittaessa ranskaa puhuva MySQL-osaaja, joka tuntee myös SAP:n.

Perushumanistin osaamista ei voi noihin lomakkeisiin kunnolla syöttää. Ja kun kunnon työkokemusta ei ole, on turha kuvitella pääsevänsä tiedotustehtäviin tai mihinkään muuhunkaan.

Johtopäätös: humanistin, teologin tai yhteiskuntatieteilijän ei kannata aikaansa hukata firmojen rekrytointisivuilta löytyvien kaavakkeiden kanssa.

Vuokratyövoimavälittäjistä

Vuosi, pari sitten täyttelin netistä löytyvien vuokratyövoiman välittäjien sivuja. Tietokantoihin meni tietoja tutkinnoistani, kielitaidosta ja tietokoneohjelmien käyttötaidosta. Sitten piti laittaa rasteja ruutuihin, jossa on toiveita toimialoista. Luvattiin, että töitä kyllä löytyy.

Minulle ei yksikään paikka tarjonnut töitä. Taitavat vain kuoria kerman päältä, ja tarjota töitä niille, jotka työllistyisivät muutenkin. No niinhän markkinatalous kai toimii, yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa, eikä niillä ole muuta vastuuta sidosryhmiä kohtaan. Muuta kuin mainospuheissa ja vuosikertomuksissa, joilla halutaan vakuuttaa potentiaalisia sijoittajia siitä, että kyseessä on reilu yritys.

Ja paskat.

Suuripalkkaiset tyytymättömiä palkkaansa

Helsingin Sanomat uutisoi hyväpalkkaisten olevan tyytymättömimpiä palkkaansa. Ei yllätä ollenkaan, sillä myös omassa tuttavapiirissä näyttää suhtautuminen olevan samanlaista.

Pari vuotta sitten myös silloinen ammattiliittoni teki tutkimuksen, jossa sivuttiin jäsenistön näkemyksiä palkkatilanteesta. Tuolloinkin liiton kovapalkkaisimmat olivat tyytymättömimpiä, pienipalkkaiset tyytyväisempiä. Tästä seurasi se, että liitto alkoi kannattaa entistä selvemmin tuloerojen kasvattamista. Tätä tuskin pienipalkkaiset olisivat halunneet.

Työkokemus haitaksi työnhaussa?

Työllistymiseni kannalta ongelmaksi osoittautui työkokemukseni laatu. Työnhakija ei näytä työnantajan kannalta houkuttelevalta, jos ansioluettelossa mainitaan työnantajien joukossa vaikkapa Helsingin tai Turun yliopisto. Valitettavasti tätä seikkaa on vaikea täysin ansioluettelosta siivota poiskaan, jos ainoat ei-akateemiset työpaikat ovat opiskeluvuosilta ennen suurta lamaa.

Muissa suhteissa akateeminen ansioluettelo on helppo siivota vastaamaan tavisten ansioluetteloa. Pois turhat julkaisut -- ei ketään kiinnosta sivujen mittainen luettelo hämärissä tieteellisissä sarjoissa ilmestyneistä julkaisuista. Opetusansiot sentään voivat vakuuttaa työnantajankin. Valitettavasti minua ei koskaan palkattu opettamaankaan, joten tutkijana ei näitäkään ansioita juuri kertynyt.

Lopulta oivalsin: työnantajien näkökulmasta olen keski-ikäinen, mitäänosaamaton ja työmarkkinoille kelpaamaton luuseri.

Koulutus kannattaa aina - vai kannattaako?

Aikoinaan opin koulussa, että koulutus kannattaa aina. Nyt aikuisiällä olen oppinut, että kaikki koulutus ei kannataa. Vain sellainen koulutus kannattaa, josta työnantajat ovat valmiita maksamaan. Ja työnantajat ovat valmiita maksamaan vain sellaisesta koulutuksesta ja osaamisesta, joka tuottaa yritykselle arvoa. Ja sitä kautta osaaminen tuottaa yritykselle voittoa ja yrityksen omistajille varallisuutta.

Tämän vuoksi humanistien, teologien ja yhteiskuntatieteilijöiden työllistyminen yritysmaailmaan on vaikeaa. Monissa maissa akateemisen koulutuksen on katsottu osoittavan, että työnhakija kykenee oppimaan nopeasti uuden työn vaatimukset. Suomessa työnantajat haluavat, että työnhakija osaa jo kaiken sen, mitä työssä tarvitaan.

Esimerkiksi Lontoon Cityyn on perinteisesti palkattu myös humanisteja pankkialalle. Englannissa on myös tavallista, että humanisteista koulutetaan lopulta vaikkapa kirjanpitäjiä. Suomessa näihinkin tehtäviin pitää hankkia täsmäkoulutus esimerkiksi ammattikorkeakoulusta - työnantajat eivät täällä luota akateemisen tutkinnon osoittavan yhtään mitään.

Ehkä kyse on tutkintofobiasta sekä perisuomalaisesta herravihasta. Ei uskalleta palkata akateemista väkeä, nehän voivat kyseenalaistaa vaikkapa yrityksen vallitsevat arvot?

Kartoita taitosi työnhakua varten

Pian opin, että minun pitäisi kartoittaa taitoni työnhakua varten. Enhän muuten osaisi markkinoida itseäni loistavana vastauksena potentiaalisten työnantajien tarpeisiin.

Valitettavasti pitkällisten pohtimisten jälkeenkään taitoni eivät olleet kovin kummoisia. Osaan:

• Lukea ja kirjoittaa
• Puhua paria vierasta kieltä
• Ajatella analyyttisesti ja loogisesti
• Suhtautua esitettyihin väitteisiin kriittisesti
  
• Argumentoida johdonmukaisesti

Valitettavasti näillä ansioilla ei vielä pötkitä kovin pitkälle työtä hakiessa. Ansioluettelokin näytti pahalta.

Vain piilotyöpaikkoja

En tiedä, kuinka monta työpaikkahakemusta olen elämäni aikana lähettänyt. Kuitenkin vain sillä ensimmäisellä kerralla sain työpaikan hakemuksen avulla. Sen jälkeen kaikki työpaikat olen saanut tuttavankaupan välityksellä: minua pyydettiin töihin.

Työvoimatoimistojen kautta minulle on kerrottu kaksi kertaa työpaikasta. Molemmat olivat sellaisia, etten edes vastannut ilmoituksessa vaadittuja kriteerejä. Kolmen kuukauden työttömyysajan lähestyessä ilmeisesti toimistoista tarjotaan mitä tahansa.

Molemmilla kerroilla olin kuitenkin juuri työllistynyt itse, eli työttömyystoimistoista ei ollut mitään hyötyä. Pikemminkin niistä on haittaa: erilaisissa alkuinfoissa oppii ymmärtämään lähinnä sen, että akateeminen koulutus ja varsinkin tutkijakoulutus eivät ole ansioita työpaikkaa hakiessa.

Pitäisi olla jotain markkinoitavaa erityisosaamista. Sitä taas ei ole, eikä sitä kuulemma saa työvoimaviranomaisten tusinakursseiltakaan.

Työurani alkuvaiheilta

Ensimmäisen työpaikkani sain 20-vuotiaana. Olin opiskellut vuoden Helsingin yliopistossa silloisessa filosofisessa tiedekunnassa ja onnistuin saamaan oman alan töitä julkiselta sektorilta. Seuraavanakin kesänä työskentelin samassa virastossa.

Suuntauduin kuitenkin opinnoissani puhtaasti akateemiselle uralle. Tästä aiheutuu vielä nyt, viisitoista vuotta myöhemminkin, ongelmia työnhaussa. Aineyhdistelmäni ei todellakaan auta työnhaussa, vaan antaa yritysmaailmassa - ja osin julkishallinnossakin - kuvan toivottomasta tapauksesta, joka ei osaa mitään hyödyllistä.

Muutaman vuoden pohdin mielessäni erilaisia ratkaisuja. Jotain oli tehtävä, mutta mitä? Kuinka humanisti voisi kouluttautua uudelleen? Kuinka humanisti muokattaisiin 2000-luvun työelämän vaatimuksia vastaavaksi? Ainakaan työvoimahallinnon tarjoamilla kursseilla se ei onnistuisi.

Työnhaku ei ole helppoa

Työnhaku ei totisesti ole helppoa. Ainakaan minulle se ei koskaan ole ollut helppoa, enkä ensimmäisen kesätyöpaikkani jälkeen ole koskaan saanut hakemaani työpaikkaa. Olen saanut ainoastaan sellaisia työpaikkoja, joihin minut on pyydetty.

Ongelmani on varmasti ollut se, ettei minulla ole mitään erityistä ammatillista osaamista, jolla olisi laajempaa kysyntää. Osaamistani arvostetaan, mutta se ei kiinnosta yrityselämää. Tein nimittäin aikanaan sen virheen, että lähdin opiskelemaan alaa, josta olin kiinnostunut. Luotin tuolloin siihen, että kaikki ikäluokkani jäsenet revitään töihin, kun suuret ikäluokat alkavat jäädä pois työelämästä.

Näin ei koskaan käynyt.

Suuren laman vuodet veivät työpaikat. Ensin tuli vuosia kestänyt suurtyöttömyys. Kun työttömyys helpotti, ja ajat parantuivat, alettiin valtionhallintoa leikata. Enää ei olisikaan varaa työllistää ihmisiä. Töitä kyllä olisi ollut, mutta ei varaa palkata.

Oli lähdettävä opiskelemaan uutta ammattia. Vielä toistaiseksi luotan työllistymiseeni ja siihen, että korkeakoulututkinto voisi olla yksilön kannalta järkevä taloudellinen investointi.

Toivottavasti en pety tälläkin kertaa.